Tiivistelmä

Sivistys-käsite on kasvatuksen ja kasvatusfilosofian eri aikakausina saanut mitä erilaisimpia määritelmiä ja painotuksia. Aina antiikin filosofeista Humboldtiin ja siitä eteenpäin on sivistys merkinnyt jonkinlaista itsen ja maailmasuhteen rikastuttamista. Yhteistä näille sivistystulkinnoille on, että tämä rikastuttaminen on jollakin tapaa vahvasti järkeen perustava prosessi. Kenties yhden negatiivisimmista sivistystulkinnoista on esittänyt saksalainen kriittinen filosofi Theodor W. Adorno (1903–1969) kyseenalaistaessaan kokonaan sivistyksen mahdollisuuden oman aikansa yhteiskunnassa. Adorno katsoi sivistyksen vajonneen niin sanottuun puolisivistyksen tilaan, joka ei merkinnyt vain puolittaista tai vajaata sivistystä, vaan jotakin pahempaa: sivistystä joka on jo mennyt harhaan. Adornon mukaan valistuksen projektiin kytkeytyi rinnakkainen instrumentaalisen järjen kehityskulku ja tämä kapea-alainen tehokkuutta ja kategorisointia korostava järjenmuoto vei tilaa todelliselta sivistykseltä. Moderni tiede, massakulttuuri sekä byrokraattiset hallinnan muodot vauhdittivat instrumentaalisen järjen kehitystä. Adornon sivistys-käsite ei anna suoraviivaisia vastauksia sille, millä keinoin sivistyspäämäärät saavutetaan tai mitä näiden päämäärien tulisi edes pitää sisällään. Sen sijaan adornolainen sivistys-käsite pyrkii negaation kautta muotoilemaan mahdollisuuden parempaan, nykykontekstin ylittävään tilaan. Negatiivisuudestaan ja kriittisyydestään huolimatta — tai juuri niiden vuoksi — Adornon filosofia voidaan tulkita pyrkimyksenä jatkaa valistuksen projektia, jonka keskeisimpiin käsitteisiin sivistys lukeutuu. Tämä tutkimusartikkeli lähestyy sivistyksen teemaa Adornon puolisivistyksen näkökulmasta ja tarkastelee niitä huomioita ja mahdollisuuksia, joita adornolainen ymmärrys sivistyksestä ja puolisivistyksestä tarjoaa tämän päivän yhteiskunnalliseen kontekstiin ja kasvatusfilosofiseen keskusteluun.