JultikaUniversity of Oulu repository

Tässä opinnäytetyössä tutkin posthumanistista subjektiviteettia Simon Ingsin teoksissa Hot head (1992) ja Hotwire (1995). Humanistinen subjekti on ollut kriisissä koko 1900-luvun ajan, mutta arkikokemuksessa se samastetaan edelleen ”luonnolliseen” ihmisyyteen. Kuitenkin muutokset kulttuurisessa ja teknologisessa ympäristössä asettavat ihmisen tilanteeseen, jossa humanistiset oletukset essentialistisesta, rationaalisesta ja autonomisesta subjektista eivät enää toimi. Hot head ja Hotwire kommentoivat juuri tätä tilannetta: molemmissa teoksissa humanistinen subjekti muotoutuu kivuliaasti posthumanistisempaan suuntaan. Tavoitteeni on selvittää, millaisia posthumanistisen subjektin malleja Ingsin teokset tarjoavat lukijalleen ja miten nämä mallit purkavat humanistisen subjektikäsityksen oletuksia. Lähestyn tavoitettani suhteuttamalla teosten keskeisimpiä henkilöhahmoja posthumanististen teorioiden subjektimalleihin sekä toisten fiktiivisten teosten humanistisempiin henkilöhahmoihin. Verrattaessa Hot headin keskushenkilöä Malise Arnimia humanistisiin toimintasankareihin, kuten William Gibsonin Caseen ja Peter O’Donnellin Modesty Blaiseen, huomataan ettei hänen edustamansa posthumanistinen subjekti voi toimia sankarin kaavan mukaisesti. Malise ei yrityksistään huolimatta saavuta rationaalisen hallitsijan asemaa suhteessa aseisiinsa ja ympäristöönsä, sillä hän on itsekin aseen kaltainen: laajemman kyberneettisen koneiston komponentti. Hotwiren keskushenkilö Rosa edustaa sujuvampaa posthumanistista subjektiviteettia. Rosan älykkäästä kudoksesta valmistettu ruumis on intensiivisessä ja osittain tiedostamattomassa yhteydessä teknologiseen ympäristöönsä. Rosa rinnastuu Rosi Braidottin nomadiseen subjektiviteetin malliin. Rosan seksuaalisen halun ja raskauden kautta subjekti kartoitetaan rihmastolliseksi, sosiaaliseen ja teknologiseen ympäristöön limittyväksi prosessiksi — sikiön ja kaupungin kehitystä hahmotetaan saman koreografian avulla. Transhumanistisessa tieteisfiktiossa subjektin merkityksenantoprosessi on usein palautettu ohjelmointikielten symboliseen logiikkaan — mieli on käsitetty koodia käsitteleväksi tietokoneeksi. George Lakoffin ja Mark Johnsonin kognitiofilosofinen tutkimus osoittaa tämän pelkistävän hahmotustavan riittämättömyyden empiirisesti tutkitun ruumiillisen subjektin kannalta. Ingsin teoksissa hahmot kirjoittuvat metafiktiivisesti kuin tekstit tai tietokoneohjelmat, mutta inhimilliset subjektit kokevat virtuaalisenkin ympäristönsä ruumiillisina tiloina. Ruumiillinen merkityksenantoprosessi kirjoittaa uudelleen sekä hahmoja että ympäristöä. Ingsin tekstissä ja posthumanistisessa filosofiassa kirjoittaminen hahmottuu vahvana ja monimutkaisena teknologiana, joka voi muovata sekä kirjoittajansa että lukijansa subjektiviteettia uusiin muotoihin.