JultikaUniversity of Oulu repository

Tutkimus tarkastelee kolmen kaunokirjallisen kertomuksen tapaa käsitellä Saksan kansallissosialistista menneisyyttä. Aineistona ovat Wibke Bruhnsin Isäni maa, Günter Grassin Sipulia kuoriessa ja Horst Krügerin Hajonnut talo. Kansallissosialismin aikaiset tapahtumat ovat jättäneet trauman paitsi vainon uhreille myös saksalaisille itselleen, ja sukupolvet ylittävä vastuu menneisyydestä on merkittävä osa yhteisön kollektiivista identiteettiä. Historiaa tulkitsevat ja historiatietoisuutta ilmentävät kertomukset toimivat osana vaikean menneisyyden käsittelyä ja hallintaa, ja niillä on merkitystä yksilöllisen ja yhteisöllisen identiteetin rakentajina. Saksan sodanjälkeiselle yhteiskunnalle tyypillistä oli vaikeneminen vaikeasta menneisyydestä. 1960-luvulta lähtien avoimuus asian käsittelyssä alkaa vähitellen lisääntyä, ja kollektiivisen syyllisyyden näkökulma korostuu, mikä tulee voimakkaasti esille Krügerin kertomuksessa. Krügerin ohella Grass painottaa keskiluokkaisten saksalaisten velvollisuudentuntoisuuden ja välinpitämättömyyden aiheuttamaa vastuuta tapahtuneesta. Kertomuksien historiantulkinnassa onkin voimakas moraalinen ulottuvuus. Sisällöllisesti kertomuksissa limittyvät yksilöllinen elämänhistoria sekä yhteisölliset kokemukset ja tulkinnat, ja ne kuvaavat saksalaisten suhtautumista kansallissosialistien hallintoon ja ideologiaan sekä vastarinnan mahdollisuuteen. Teosten henkilökohtaisuus ilmentää kertomusten merkitystä oman identiteetin rakentamisen näkökulmasta, mutta kirjallisuudella, kuten muullakin historiakulttuurilla, on keskustelun kautta vaikutusta myös yhteisölliseen identiteettiin. Tarkasteltujen kirjailijoiden oma suhde syyllisyyteen vaihtelee. Erityisesti 2000-luvulla kirjoitetut tarinat sisältävät aiempaa moniperspektiivisemmän näkökulman menneisyyteen, ja niissä tulee esille myös saksalaisten oma kärsimys yksipuolisen syyllistämisen sijaan. Tällä on merkitystä historiallisen identiteetin sisältämän tulevaisuusnäkökulman kannalta, sillä moniperspektiivisyys voi osaltaan vähentää kulttuuristen kertomusten mahdollista eksklusiivista luonnetta ja tarjota positiivisia samaistumisen kohteita. Moraalisesti tiedostava ja kriittinen historiatietoisuus realisoituu menneisyydestä tehtyjen kertomusten rakentamisessa, ja kasvatusetiikan kannalta kertomukset välittävät näkemystä kriittisen ajattelun tarpeellisuudesta yhteiskunnassa ja historian tarkastelussa.