JultikaUniversity of Oulu repository

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata häpeän ja nolostumisen tunteita kasvatus- ja opetusmaailman kontekstissa. Kiinnostukseni tutkimusaiheeseen nousi tunnekasvatuksesta. Päiväkotien toiminnan suunnittelussa on yhä enemmän otettava huomioon ne tunteet, joiden kanssa lapset ja aikuiset ovat päivittäin tekemisissä. Tutkimus osallistuu tunnekasvatuskeskusteluun tuomalla esiin lastentarhanopettajien sekä lasten negatiivisia tunteita opettajien kertomana päiväkodin arjessa sekä varhaiskasvatuksen kontekstissa. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostuu tunnetutkimuksesta sekä psykologisesta että sosiaalisesta näkökulmasta, häpeän tutkimuksesta sekä kerronnallisuuden metodologisista valinnoista. Tässä tutkimuksessa tunteet nähdään henkilökohtaisina kokemuksina, jotka tapahtuvat ihmisessä sisäisesti, mutta sosiaalisten tilanteiden aiheuttamina ja ovat vuorovaikutuksen sekä sosiaalistumisen muokkaamia. Tässä tutkimuksessa kysyttiin millaisista häpeän kokemuksista lastentarhanopettajat kertovat ja millaisena häpeä näyttäytyy päiväkodin arjessa kertomusten mukaan. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jossa sovelletaan kerronnallista lähestymistapaa. Kerronnallinen tutkimus perustuu uudenlaiseen käsitykseen tiedosta. Tietämisen prosessi muodostuu kertomuksista, joiden avulla ihmiset konstruoivat ympärillään tapahtuvaa. Kerronnallisuudella viitataan tutkimuksissa usein tiedontuottamisprosessiin, tiedon luonteeseen ja tietämisen tapaan, kuvaamaan tutkimusaineiston luonnetta tai aineiston analyysia. Kerronnalliseen metodiin liittyy vapaus valita jokaiseen tutkimukseen sopivat menetelmät kertomusten tulkitsemiseen. Se tarjoaa analyysille mahdollisuuden nähdä elämän kokonaisuus sellaisena, kuin se kullekin ihmiselle ilmenee. Tutkimukseen osallistui 3 naislastentarhanopettajaa, joiden työura on kestänyt 1–5 vuotta. Kerronnallisten haastattelujen pohjalta syntyneestä aineistosta pyrin löytämään opettajien kertomuksissaan tekemiä oivalluksia sekä merkitystihentymiä. Analyysia johdatti opettajien kertomusten lisäksi tutkijan ja haastateltavan välinen vuorovaikutus, sillä kerronnallisen näkemyksen mukaan merkitykset syntyvät vuorovaikutuksessa kertojan ja kuulijan välillä. Tutkimuksen tuloksissa opettajien kertomukset kuvasivat häpeää ja nolostumista heidän lapsuudenmuistoissaan sekä työssään päiväkodissa. Arvioinnin kohteeksi joutuminen, opettajan harkitsemattomat kommentit lapsen ominaisuuksista tai taitoa vaativassa tehtävässä epäonnistuminen olivat aiheuttaneet opettajille häpeän kokemuksia lapsuudessa. Puhuttaessa häpeästä opettajuuden kontekstissa esiin nousi syyllisyys ”hermojen menettämisestä” sekä ristiriidat arvoissa ja kasvatusnäkemyksissä työyhteisön sisällä. Opettajien kertomuksissa häpeä ilmeni sosiaalistamisen keinona. Kasvattajan tehtävä on opettaa lapselle oikea ja väärä, ja väärin toimivaan lapseen reagoiminen, kuten toruminen, voi aiheuttaa lapselle nolostumisen tai häpeän kokemuksen. Häpeästä selviytyminen ilmeni kaikkien opettajien puheissa, ja he korostivat positiivisuuden kulttuurin ylläpitämistä tärkeänä tekijänä ympäristössä, jossa lapsen on turvallista epäonnistua ja myöntää virheensä. Tutkimuksen luotettavuutta olen pyrkinyt edistämään kuvaamalla läpinäkyvästi kaikkia tutkimuksen vaiheita. Kerronnallisen filosofian mukaan kertojan äänen löytäminen on ollut suuressa roolissa tutkimukseni haastattelu- ja analyysivaiheissa. Häpeää ja nolostumista ei ole vielä juurikaan tutkittu kasvatustieteen näkökulmasta, ja tämä tutkimus vastasi siihen tarpeeseen ilmentämällä häpeää ja nolostumista päiväkodeissa opettajien kertomana. Kertomukset rakentavat kuvaa häpeästä arkisena tunteena, joka on otettava huomioon toiminnan suunnittelussa, toteutuksessa ja arvioinnissa. Lapsuudessa koetut asiat vaikuttavat ihmisen loppuelämään. Opettajien kertomukset kuitenkin ilmensivät häpeää ainoastaan aikuisen näkökulmasta sekä muistojen kautta. Jatkotutkimusta tarvitaan, jotta voidaan tarkemmin kuvata millaisia sosiaalisia merkityksiä häpeällä on kasvatuksen kontekstissa.