JultikaUniversity of Oulu repository

Tutkielmassani selvitän vanhoillislestadiolaisuudessa 1970-luvulla pidettyjen hoitokokousten historiallista taustaa ja opillista kehitystä, joka johti tilanteen kriisiytymiseen. Päälähteinä käytän liikkeen omia julkaisuja, sanomalehti Päivämiestä ja kuukausittain julkaistavaa Siionin Lähetyslehteä. Analysoin niissä esitettyjä opillisia kirjoituksia historiallis-kvalitatiivisin menetelmin käyttäen apunani diskurssianalyysin keinoja lähinnä viittaus-strategiaan liittyen. Tutkin myös vanhoillislestadiolaisuuden suhdetta hoitokokousaikana esiintyneisiin opillisiin korostuksiin sen jälkeen kun hoitokokouskäytännöstä luovuttiin. Tutkielmani päätulos on hoitokokousajalle tyypillisen opillisen ajattelun jäljittäminen vuoden 1961 pappishajaannuksen jälkeen tapahtuneisiin henkilöstömuutoksiin. Vanhoillislestadiolaisuus sulkeutui ulkomaailmalta kritisoiden kovin sanoin ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia, kuten television yleistymistä, seksuaalimoraalin löyhtymistä, perhesuunnittelua ja monia muita modernisoituvan Suomen uusia piirteitä. Samalla suhde kirkkoon muuttui aikaisempaa ongelmallisemmaksi. Varsinkin kirkon ekumeniatavoitteita vastustettiin jyrkästi. Muutokset tulkittiin usein lopun ajan merkeiksi ja maailmanlopun odotettiin tapahtuvan lähitulevaisuudessa. 1970-luvulla liikkeen käsitys uhkasta suuntautui yhä enemmän lestadiolaisuuden sisälle. Vastustetut maallistumisilmiöt haluttiin kitkeä seurakunnan jäsenistä ja näkemys seurakunnan hoitavasta roolista vahvistui ajan kuluessa. Hoitokäytäntöihin kuului julkisia kuulusteluja, pitkiä yöhön venyviä kokouksia ja lestadiolaisuudelle uusi oppi henkivalloista, joiden vallassa jopa useimpien seurakunnan jäsenten ajateltiin olevan. Yleisimpiä henkivaltoja olivat ekumeeninen henki, kuiva ja hempeä henki ja etenkin vuonna 1979 kososlainen henki. Henkien oireet olivat hyvin tulkinnanvaraisia ja ”henkisyytösten” kohteeksi saattoi joutua käytännössä kuka tahansa. Hoitokokoukset nousivat kansalliseen uutisointiin 1970-luvun lopulla, mikä painosti lestadiolaiset lopettamaan käsistä riistäytyneet hoitokokoukset. Hoitokokouksia koettiin tarpeelliseksi selittää jälkeenpäin, etenkin 1980-luvun lopulla ja 2000-luvun alusta lähtien internet-keskustelupalstoilla käytyjen vilkkaiden keskustelujen nostaessa aiheen uudelleen pinnalle. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys (SRK) sanoutui irti henkiopista ja pahoitteli hoitokokousten väärinkäytöksiä vuonna 2011. Koska historiallista tutkimusta aiheesta on verrattain vähän, herätti pro gradu -tutkielmani useita tutkimisen arvoisia lisäkysymyksiä aiheeseen liittyen. Yhteisön sisäistä vallankäyttöä tulisi tutkia lisää. Myös muiden hengellisten yhteisöjen sisäistä toimintaa modernisoituvassa Suomessa voisi olla hedelmällistä tutkia ja verrata niiden kehitystä vanhoillislestadiolaisuuteen.