JultikaUniversity of Oulu repository

Tämän tutkielman aiheena on sotalasten yhteisö ja sotalapsuudesta kertominen. Sotalapsilla tarkoitetaan niitä 70 000–80 000 suomalaista lasta, jotka lähetettiin toisen maailmansodan aikana ilman vanhempiaan turvaan sodalta vieraaseen maahan, pääasiassa Ruotsiin. Selvitän sotalasten yhteisön rakentumista, sotalapsiyhdistysten merkityksiä ja sotalapsuudesta kertomisen tapoja ja piirteitä. Tutkimukseni tehtävänä on laajentaa kuvaa sotalapsuudesta yhteisön näkökulmasta. Käyttämäni lähteet ovat muistitietoa eli menneisyyttä koskevaa muistinvaraista tietoa. Se kertoo kuitenkin enemmän siitä, mitä muistelijat ajattelevat tapahtumista muisteluhetkellä. Lähteenä olen käyttänyt vuosina 2000–2015 ilmestynyttä Sotalapsi-lehteä, jota julkaisi Suomen Sotalapsiyhdistysten Keskusliitto sekä tekemiäni kahdeksaa sotalapsen haastattelua. Tarkastelen aihetta kvalitatiivisesti eli laadullisesti ja käytän metodina lähilukua sekä suullisen ja kirjallisen muistelukerronnan vertailua. Sotien jälkeen monet sodan kokeneet ryhmät kokivat, etteivät he voineet puhua avoimesti kokemuksistaan. Hiljaisuus murtui sota-ajan lasten kohdalla 1990-luvulta alkaen, jolloin Neuvostoliiton hajoaminen ja yksilöiden elämäntapahtumat, kuten eläköityminen ja heidän vanhempiensa kuolema, saivat heidät kiinnostumaan menneisyydestään. Sotalasten järjestäytyminen yhdistyksiksi alkoi 1990-luvun alkupuolella. Sotalasten yhteisö rakentui sitä mukaa, kun he pääsivät näkyviin yhteiskunnassa. Vuonna 2005 sotalasten asemassa tapahtui muutoksia, jotka vahvistivat heidän yhteisöään ja identiteettiään. Tuolloin paljastettiin sotalapsimuistomerkki Ero ja julkaistiin sotalapsiaiheinen elokuva Äideistä parhain. Sotalapset nousivat niiden avulla omaa ryhmäänsä laajemman yleisön tietoisuuteen. Samoihin aikoihin muiden sota-ajan lasten, pääasiassa sotaorpojen, järjestäytyminen vaikutti sotalasten itseymmärryksen muuttumiseen ja sotalapsuus alettiin nähdä aiempaa enemmän koko elämään vaikuttaneena tapahtumana. Nämä muutokset johtivat myös Sotalapsi-lehdessä muutokseen, jossa sotalapsista alettiin puhua ”entisten sotalasten” sijaan ”sotalapsina”. Lehden kirjoituksissa näkyy isänmaallinen eetos, jonka mukaisesti korostetaan sotalasten osuutta isänmaan hyväksi toimimisessa sota-aikana. Eetokseen vaikuttivat nationalistinen ilmapiiri ja sotalasten pitäminen etuoikeutettuna ryhmänä. Muiden sota-ajan lasten tavoin sotalapsillakin on ollut tarve löytää oikeutus omalle olemassaololleen. Sotalapsuudesta kerrotaan usein tarinan muodossa. Kertomukseen kuuluu itse tapahtumista, kuten sotalapseksi lähettämisestä, elämästä sijoituspaikassa, Suomeen paluusta ja sopeutumisesta kertomisen lisäksi nykyhetken arvio menneisyydestä. Kirjallisissa muistelukertomuksissa käytetään kolmenlaisia kerrontastrategioita. Refleksiivinen kerrontastrategia on yleisin ja sitä käytetään pohtiessa sotalapsuuden merkitystä myöhemmälle elämälle. Sotalapset korostavat samankaltaisuuttaan nykypäivän kriiseistä kärsiviin lapsiin ja kokevat velvollisuudekseen auttaa heitä. Yksittäisille sotalapsille yhdistystoiminnan tärkein tehtävä on tarjota vertaistukea. Sotalapset ovat tuoneet esiin omaa osuuttaan maan historiassa ja heille on tärkeää, että heidän kokemuksensa säilyvät tuleville sukupolville.