JultikaUniversity of Oulu repository

Huuli- ja suulakihalkiot ovat malformaatioita, joiden taustalla esiintyy erilaisia tekijöitä. Geneettinen tausta sekä ympäristö voivat vaikuttaa halkioiden syntyyn. Halkioita voi esiintyä syndroomien ohessa tai ilman. Halkiot jaotellaan karkeasti halkion koon, sijainnin sekä laajuuden mukaan huulihalkioihin, suulakihalkioihin tai huuli- ja suulakihalkioihin. Ne voivat esiintyä joko uni- tai bilateraalisina. Karkeasti ajateltuna halkioita esiintyy maailmanlaajuisesti noin 1/1000, mutta käytännössä luku vaihtelee maantieteellisen sijainnin sekä eri etnisten ryhmien välillä. Halkiopotilaiden hoito on monimutkaista ja vaatii usean eri spesialistin ammattitaitoa. Hoitoon kuuluu usein teippi- ja levyhoitoa, primaarisulku 2–3kk iässä, sekundaarisulku 6–12kk iässä ja runsaasti oikomishoitoa sekä puheterapiaa. Usein päädytään myös puheenparannusleikkaukseen ennen kouluikää sekä ortognaattiseen kirurgiaan kasvun päätyttyä. Ortognaattisella kirurgialla pyritään korjaamaan purentasuhteet transversaalisesti, sagittaalisesti sekä vertikaalisesti ja saamaan potilaalle toimiva ja tasainen purenta. Leikkausmenetelmiä ovat Le Fort I, segmentaalinen Le Fort I ja SARME. Uudempiin menetelmiin voidaan luokitella maksillan distraktiohoito. Tämän tutkimuksen tarkoitus on kartoittaa halkiopotilaiden aikuisiän kirurgian tarvetta. Kirjallisuudessa on esitetty, että kirurgian tarvetta voitaisiin ennustaa kefalometrian avulla sekä halkion alkuperäistä kokoa tutkimalla. Tutkimusten perusteella edellä mainitut hoitomuodot ovat kaiken kaikkiaan toimivia, vaikka tutkimuksissa esiintyykin jonkin verran ristiriitoja verrattaessa menetelmiä keskenään. Tämän tutkielman perusteella ortognaattisen kirurgian tarve eri halkiotyypeissä vaihtelee halkiotyypin mukaan ja voidaan ajatella, että mitä suurempi halkion suhde maksillaan on, sen varmemmin potilas tulee aikuisiällä tarvitsemaan kirurgista hoitoa. Ortognaattisen kirurgian tarve on lisääntynyt huuli- ja suulakihalkioisilla verrattuna suulakihalkiopotilaisiin. Lisäksi on esitetty tutkimuksia, joiden perusteella eri hoitokäytännöt vaikuttaisivat myös oleellisesti kirurgian tarpeeseen. Tutkimustulokset ortognaattisen kirurgian tarpeellisuudesta vaihtelevat keskimäärin 30–60 % välillä.