University of Oulu

Runo on kuulon asia : polkuja puhutun runon poetiikkaan

Saved in:
Author: Tarkiainen, Salme1
Organizations: 1University of Oulu, Faculty of Humanities, Literature
Format: ebook
Version: published version
Access: open
Online Access: PDF Full Text (PDF, 1.4 MB)
Persistent link: http://urn.fi/URN:NBN:fi:oulu-201711303217
Language: Finnish
Published: Oulu : S. Tarkiainen, 2017
Publish Date: 2017-12-01
Physical Description: 127 p.
Thesis type: Master's thesis
Tutor: Korhonen, Kuisma
Reviewer: Korhonen, Kuisma
Kuusisto, Pekka
Description:

Tiivistelmä

Luku- ja kirjoitustaidon yleistyminen 1900-luvulla kasvatti kirjoitetun sanan valtaa ja vei puhutun sanan kohti marginaalia. Suunta on ollut sama eri elämänalueilla arkipäiväisestä viestinnästä sanataiteeseen. Sanat, jotta niillä olisi todellista merkitystä, on voitava nähdä kirjoitettuina. Kuulon ja kuuntelemisen merkitys on vähentynyt ja ihmisen kokemusmaailma muuttunut korostetun visuaaliseksi. Kaunokirjallisten tekstien painaminen muistiin on menettänyt merkityksensä. Tekstit säilyvät ja ovat siirrettävissä kirjoitetussa muodossa. Koko maailman runous on lukijan saatavilla ilman runonlaulajaa, hänen muistiaan ja läsnäoloaan. Runon lukija hallitsee omaa aikaansa. Suomen kaltaisessa maassa, jossa jo useat sukupolvet ovat olleet lukutaitoisia, on edelleen heitä, jotka haluavat kuulla. Runo on todellinen vasta sitten, kun sen tulkitsee ääni, oma tai jonkun muun. Ääni saa esittää, olla joku toinen, ottaa toisen hahmon. On heitä, joille runo ei ole ainoastaan kirjaan painettu teksti, vaan ”kuulon asia”, kuten runoilija Aaro Hellaakoski on esseessään muotoillut. Tutkielmassa etsitään vastausta siihen, miksi runo halutaan kuulla, miksi ”runo on kuulon asia”. Kuulijan kokemusta lähestytään selvittämällä, mikä merkitys äänellä, puheella ja yhteisellä kokemisella on ihmiselle. Ääni ja poeettinen kieli suistavat jatkuvaa hallintaa tavoittelevan nykyihmisen tiedostamattoman armoille, kohti aluetta, jossa ihminen ei ole tunteitaan täysin hallitseva ja kaikkivoipa. Ääni, sen aistiminen ja tuottaminen, on lujasti sidoksissa ihmisen varhaisiin vaiheisiin. Runouden kieli voi olla ihmisen tietoisuudelle ennestään tuntematonta, mutta tutkielmassa esitellyt neurotieteiden alaan liittyvät tutkimukset osoittavat, että ihminen voi tunnistaa runouden kieltä tiedostamattaan, vaistonvaraisesti. Sanoilla on merkitys. Tapa puhua sävyttää sanojen merkitystä ja rakentaa niiden sisällön uudestaan. Puhuttu runo merkitsee uuden luomista. Puheen prosodia, tapa tuottaa puhetta, välittää kuulijalle puhujan tuntemia emootioita ja nostattaa niitä kuulijassa, ehkä samoja, ehkä jotain muita. Tapa puhua vetoaa kuulijan kognitioon ja vaikuttaa sanojen merkityksen hahmottamiseen. Lyriikantutkija tutkii kirjoitettua tekstiä. Vaikka tulkintoja voi olla lukuisia, teksti pysyy muuttumattomana, mutta puhuttu runo on aina eri. Kuten kieltä opitaan, puhuttua runoutta ymmärretään vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Yhteinen kuuntelu on ikiaikainen tapa, joka on viime vuosina keksitty uudelleen. Yksilöllisyyttä korostavassa maailmassa yhteenliittyminen luo tunteen jatkuvuudesta ja yksilön merkityksestä osana ihmisten yhteisöä. Tutkielman nimestä on pääteltävissä, että polkuja puhutun runon poetiikkaan edelleen etsitään. Kirjallisuudentutkija Auli Viikarin kolmekymmentä vuotta sitten väitöskirjassaan peräämää teoriaa ei vielä ole. Tutkielmassa vastausta tutkimuskysymykseen on etsitty useiden eri tieteenalojen, kuten kognitiivisen poetiikan, neurotieteiden, kognitiivisen psykologian, metriikan, kehityspsykologian, yleisen kielitieteen, fonetiikan ja musiikkipsykologian tutkimuksesta. Ajan ilmiöt ja niiden tarkastelu täydentävät lähteenä käytettyä tutkimuksellista tietoa.

see all

Subjects:
Copyright information: © Salme Tarkiainen, 2017. This publication is copyrighted. You may download, display and print it for your own personal use. Commercial use is prohibited.