JultikaUniversity of Oulu repository

Tiivistelmä

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee osallisuuden ja sivullisuuden kokemuksia maisemissa, jotka toimivat kohdeteoksessani minäkertojan identiteetin metaforina. Kohdeteos on Aina Bergrothin vuonna 2007 julkaistu esikoisromaani Ah autuutta. Tutkielmassani kysyn, miten sivullisuuden tunteita ja oman itsensä ulkopuolelle paikantumista ja toisaalta eksistentiaalisen osallisuuden kokemuksia kuvataan kohdeteoksessa paikka- ja maisemakokemusten avulla. Lähestyn paikan ja maiseman käsitteitä humanistisen maantieteen ja fenomenologian näkökulmasta. Eletty ja koettu maisema saa situationaalisen ja puhtaasti subjektiivisen merkityksensä aina katsojansa kautta. Kohdeteoksessani eletyt paikat näyttäytyvät konkreettisten paikkojen sijasta pikemminkin mielentiloina ja sielun maisemina. Minäkertojan tunteet ja ajatukset visualisoituvat maisemakuvaukseen, joka latautuu muistoilla, odotuksilla ja tunteilla.

Käytän tutkielmassani hermeneuttisen tulkintatavan rinnalla narratologisia, fenomenologisia ja humanistisen maantieteen käsitteitä. Tunneperäisten paikkakokemusten analyysissa keskeisiksi käsitteiksi nousevat osallisuus, sivullisuus ja spatiaalinen transsendenssi. Tarkastelen nimettömän naisminäkertojan osallisuuden ja sivullisuuden kokemuksia kolmessa maisemassa, jotka olen nimennyt omaksi maisemaksi, välitilaksi ja vieraaksi maisemaksi. Yhdessä nämä maisemat muodostavat minäkertojan identiteetin triptyykin. Tutkielmassani osoitan, että minäkertojan itsetuhoinen kehon kurittaminen ja henkisen etäisyyden säilyttäminen parisuhteessa roolien ottamisen ja seksuaalisuuteen typistetyn vuorovaikutuksen avulla ovat oireita minäkertojan kokemuksesta paikantua oman maisemansa ja itsensä ulkopuolelle. Osoitan, että naisminäkertojan identiteettiä leimaava sivullisuuden kokemus johtuu triptyykin osien erotetusta tarkastelusta sekä maiseman katsomisetäisyyden puutteesta. Avara kokonaiskuva triptyykistä jää minäkertojan tavoittamattomiin, kun minäkertoja on jumissa triptyykin yksittäisissä osissa, ihon pinnalla ja lähikuvissa eikä siten näe yhtenäistä laajakuvaa identiteettinsä metaforana toimivasta kolmiosaisesta maisemasta.

Teoksen lopussa tapahtuva perspektiivin muutos laajentaa näkökulmaa. Oman maiseman kätkeneen muurin sisäpuolelle kiipeäminen kuvaa matkaa avaraan mielenmaisemaan, joka vuorostaan edustaa minäkertojan kykyä kohdata itsensä ja toiset hermeneuttisen vastaanottavaisesti ja avoimena sille vieraudelle, joka on aina läsnä elämässä ja vuorovaikutuksessa. Avartuneen näkökulman myötä parisuhdetta ei ole enää kahlittu ahtaisiin ja toistuviin kaavoihin, eikä aiemmin leikiksi mielletyn rakkauden loppua ole määritelty ennalta. Identiteetin triptyykki on kolmiosainen maisema, jonka kaikki osat ovat keskenään yhtä merkityksellisiä. Kun maisema on kerrottu kokonaiseksi, myös minäkertojan identiteetti saavuttaa hetkellisen sulkeuman mahdollistaman eheyden kokemuksen. Minäkertojan kokema eksistentiaalisen osallisuuden tunne lävistää kokemuksen sekä omasta eletystä maisemasta että identiteetistä.