JultikaUniversity of Oulu repository

Tiivistelmä

Pro gradu -tutkielmani käsittelee pahoja uskomusolentoja ja -tarinoita suomalaisen kansanuskon yliluonnollisessa aatemaailmassa aikavälillä 1850–1950. Ytimellisesti tutkielmassa pureudutaan Suomen modernisoituvan agraariaikauden ihmisten tapoihin ymmärtää ja käsitellä yliluonnollista pahuutta. Lähdeaineistona tutkimuksessa käytettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran eli SKS:n perinteen ja nykykulttuurin kokoelman uskomustarinakortistoa. Kortiston uskomustarinoissa ja henkilökohtaisissa memoraateissa aikakauden ihmiset kertovat totena yliluonnollisista olennoista, voimista ja ilmiöistä. Luonteeltaan laadullisessa tutkimuksessani valikoitiin tällaisesta aineistosta analysoitavaksi pääluokkia ja teemoja, jotka keskittyvät vakavaksi koettuun yliluonnolliseen pahuuteen.

Tutkimuksen tarkoitus oli saada lähde- ja tutkimuskirjallisuuden avulla vastaus kolmeen tutkimusongelmaan. Ensimmäinen niistä pureutui siihen, miksi pahoihin uskomusolentoihin ja -tarinoihin uskottiin ja niistä kerrottiin aikavälillä 1850–1950. Toisessa ongelmassa keskityttiin tällaisten pahojen yliluonnollisten olentojen ja -tarinoiden luonteeseen. Kolmannessa ongelmassa puolestaan selvitettiin pahojen uskomusolentojen ja -tarinoiden vaikutuksia aikakauden ihmisten elämään. Tutkimusongelmien selvittämisessä hyödynnettiin menetelminä laadullista sisällönanalyysiä ja vertailevaa menetelmää. Sisällönanalyysissä painotuttiin erittelemään ja kuvailemaan tarinasisältöjä mahdollisimman tarkasti sekä kiinnittämään niitä laajempiin konteksteihin ja aikaisempiin tutkimustuloksiin aiheesta. Vertailevassa menetelmässä sen sijaan keskityttiin lähteiden ja tutkimuskirjallisuuden jatkuvaan vuoropuheluun.

Keskeisimmät tutkimustulokset esitetään tutkimuksessa kolmessa osassa. Yliluonnollinen pahuus näyttäytyi monin paikoin kulttuurisena itsestäänselvyytenä modernisoituvan agraarikauden ihmisille. Tähän oli perimmäisimpänä syynä vanhasta muinaisuskosta ja kristinuskosta muodostunut kansanuskoajattelu, joka sai uusia tapoja ilmetä teollistuvan agraariajan yhteiskunnallisissa kuohunnoissa. Uskomustarinoissa yliluonnollinen pahuus edusti luonteeltaan erilaisia nimettyjä ja vaikeaselkoisempia vääristymiä ja poikkeamia. Tämän lisäksi se näyttäytyi moninaisissa kuolemaksi uskottuissa enteissä ja yliluonnollisiksi ymmärretyissä raja-ajoissa ja -paikoissa. Tarinoissa yliluonnollisen pahuuden kuvattiin vaikuttavan ihmisten elämään esimerkiksi sairauksilla ja sekopäiseksi tekemisellä. Tältä ihmiset yrittivät suojautua sekä kristillisillä että kansanomaisemmilla keinoilla. Tarinoiden vetoavalla kerronnalla oli suuri merkitys sille, että aikalaiset tarkkailivat yliluonnollista pahuutta elinympäristössään ajoittaisista epäilyistään huolimatta pitkälle 1900-luvulle.

Päädyin tutkimuksessani päätelmään, että pahoihin uskomusolentoihin ja -tarinoihin uskottiin vahvimmin 1800-luvulla. Vaikka 1900-luvun alkupuolen tarinoissa näkyy jo ajoittainen epäily, yliluonnollisen pahan olemassaoloa ei silti suoraan kiistetä. Suomalaisen kansanuskon yliluonnollinen aatemaailma aikavälillä 1850–1950 olikin luonteeltaan vielä melko primitiivinen. Tämän kertoo se, että pahoihin yliluonnollisiin asioihin ei monesti kyetty suhtautumaan luonnollisiin syihin vetoamalla. Havainnoin tutkielmassa spesifisti ja pääpiirteittäin suomalaisten yliluonnollista aatemaailmaa tiettynä aikana, mutta tarkasteluni jätti tilaa myös jatkotutkimukselle. Käsittelemättä jäänyt osa SKS:n uskomustarinakortiston laajasta ja kiinnostavasta materiaalista antaisi asialle hyvät valmiudet.