JultikaUniversity of Oulu repository

Tiivistelmä

Autoetnografisen tutkimukseni tarkoituksena oli tutkia, miten lapsuuden kompleksinen traumatisoituminen on vaikuttanut myöhempään elämääni. Autoetnografiassa tutkija ottaa kaksinaisroolin, tutkijan ja kokijan. Kun kyse on biologis-psykologis-sosiaalisesta ilmiöstä, jonka kokonaisvaltainen ymmärtäminen vaatii holistista ymmärrystä ihmisestä, viitekehys muodostui niin mielen, kehon kuin ympäristönkin huomioivista teorioista. Viitekehys koostui persoonallisuuden rakenteellisesta dissosiaatioteoriasta, polyvagaalisesta teoriasta ja kiintymyssuhdeteoriasta. Traumatietoisuudelle ja puhumattomuuden kulttuurin haastamiselle on yhteiskunnassamme selvä tarve.

Pääasiallisena aineistona toimi 130 sivuinen reflektiopäiväkirjani vuosilta 2012–2017 sekä tätä tutkimusta varten kirjoittamani ’Minun tarinani’. Autoetnografiassa analyysi ja tulkinta kytkeytyvät läheisesti toisiinsa. Analyysi jakautui kahteen osaan, josta ensimmäinen keskittyi traumatisoitumisen syntyjuuriin ja toinen osio traumatisoitumisen seurauksien analysointiin. Analyysimenetelmänä käytin Changin (2008) strategiaa tunnistaa elämäni poikkeuksellisia tapahtumia sekä toisena strategiana käytin menneisyyden ja nykyisyyden yhteyksien tunnistamista ja niiden kytkemistä teoriaan.

Syntyjuurien analyysi korosti tuen puutteen merkitystä merkittävänä tekijänä traumatisoitumisen vaikutuksien asteeseen myöhemmin elämässäni. Analyysin toinen osio jakautui viitekehystä mukaileviin kolmeen tarkasteltavaan osaan ja punaisena lankana kulki läpi koko prosessin menneen ja myöhemmän elämän yhteyksien tarkastelu. Analyysin perusteella minun traumatisoitumiseni vaikutukset myöhempään elämääni ovat näyttäytyneet eniten traumakokemusten ja -tunteiden eriytyneisyytenä, vaikeutena sietää läheisyyteen ja turvallisuuteen liittyviä tunteita ja autonomisen hermoston yliherkkänä toimintana. Persoonallisuuden rakenteellinen dissosiaatio näyttäytyi traumojen kätkeytyvyytenä näennäisen normaalin persoonallisuuden osan kehittyessä vahvaksi pärjääjäksi sekä traumojen tunkeutuvuutena, traumojen ja niihin liittyvien tunteiden eriytyessä erillisiin persoonallisuuden osiin. Parisuhteet ja vanhemmuus olivat niitä tekijöitä, jotka toimivat traumojen uudelleen pintaan laukaisijana. Traumojen keholliset vaikutukset korostuivat autonomisen hermoston yliherkkänä kireyden, panikoinnin ja pelon aiheuttajana mutta myös keho-tunneyhteyden puuttumisena. Ihminen on psykologis-biologis-sosiaalinen olio ja näin ollen kaikki kolmen viitekehystä kietoutuivat lopulta tiiviisti yhteen traumatisoitumisen näkökulmasta.

Autoetnografinen tutkimukseni on yhden elämäntarinan tulos ja auttaa näin syventämään ymmärrystä traumatisoitumisen moninaisista vaikutuksista myöhempään elämään erityisesti sen kätkeytyvyyden näkökulmasta. Omalta osaltaan tutkimukseni on myös mukana lisäämässä vuoropuhelua vaikeasta aiheesta myös yhteiskunnallisella tasolla traumatietoisuuden lisäämiseksi.