JultikaUniversity of Oulu repository

Tiivistelmä

Tarkastelen tutkielmassani viisauden tematiikkaa Michel de Montaignen teoksessa Esseitä. Päähuomioni kohdistuu esseeseen ”Koulumestareista” (Du pédantisme), jota tutkin viisauden opettamisen näkökulmasta. Toinen tutkimuskysymykseni laajentaa näkökulmaa viisauden opet-tamisesta viisaaksi kasvamiseen. Lähtökohtaoletuksenani on, että ihminen on viisauden saralla oppilas koko elämänsä ajan, joten viisastumista voi tapahtua kaikissa elämänkaaren vaiheissa. Aineistona toisessa tutkimuskysymyksessäni onkin esseitä Montaignen tuotannon eri vaiheilta mukaan lukien hänen laaja esseensä ”Apologia eli Raimond Sebondin puolustus” sekä koko esseekokoelman viimeinen essee ”Kokemuksesta”. Kolmas tutkimuskysymykseni tarkastelee Montaignen käsityksiä viisaudesta nykyajan viisaustutkimuksen valossa. Minulle viisaus näyttäytyy jollakin tapaa ikiaikaisena käsitteenä, joten haluan selvittää, kuinka paljon yhtymäkohtia on 1500-luvulla kirjoitettujen tekstien ja nykyajan tutkimustulosten välillä.

Analyysini perustuu tarkkaan lähilukuun, jossa otan huomioon Montaignen esseiden ominaispiirteet: lukuisat filosofiset lainaukset ja viittaukset, arkielämästä ja yhteiskunnasta poimitut esimerkit, pyrrhonistisen epäilyn ja Montaignen omintakeisen tyylin pohdiskella asioita. Esseissä katsotaan yhtä aikaa kauas ja lähelle, ympäröivään yhteiskuntaan ja itseensä, yleisiin totuuksiin ja henkilökohtaisiin mieltymyksiin. Teoriataustassani avaan käsityksiäni siitä, miten Montaignen Esseitä tulisi lukea, esittelen tutkielmani hermeneuttiset lähtökohdat, tarkastelen Montaignen suhdetta pyrrhonismiin ja avaan käsitteen viisaus filosofista taustaa. Lisäksi esittelen Ann Hartlen kehittelemää kehämäisen dialektiikan käsitettä, jota sovellan erityisesti ”Koulumestareista”-esseen analyysissa.

Keskeisenä tutkimustuloksena esitän, että viisauden opettamisessa ei pohjimmiltaan ole kyse kirjoista opituista tiedoista ja käytännön taidoista, vaan tärkeintä ovat opetuksen taustalla olevat arvot ja se, miten tiedoista tehdään omakohtaisia ja miten tietoja ja taitoja opitaan käyttämään hyödyksi käytännön tilanteissa. Myös harkinta, itsetuntemus ja omien rajojen tunnistaminen ovat viisauden opettamisessa oleellisia elementtejä. Nämä elementit näyttäytyvät tärkeinä myös viisaaksi kasvamisessa. Viisaaksi kasvamisessa muita keskeisiä tekijöitä ovat omien kokemusten hyödyntäminen elämässä, virheistä oppiminen sekä nöyryys omaa viisautta kohtaan. Erityisesti kokoelman viimeisessä esseessä nousevat esiin myös kestävien arvojen tavoittelu elämässä, oman paikan löytäminen ja aidon elämän eläminen, joiden voidaan ajatella olevan vahvimmin elämänkokemuksen mukanaan tuomaa viisautta. Montaignen ajattelulla osoittautuu olevan varsin paljon yhtymäkohtia nykyaikaisen viisaustutkimuksen kanssa. Ainoa selkeä ero Montaignen ajattelun ja nykyaikaisen viisaustutkimuksen välillä on se, että Montaigne erottaa toisistaan jumalallisen ja inhimillisen viisauden, mutta nykytutkimuksen lähtökohtana on ajatus, että siinä etsitään yksilöllistä ja ihmisen saavutettavissa oleva viisautta. Muut nykyaikaisen viisaustutkimuksen perusperiaatteet — älykkyys ei tee ihmisestä viisasta ja tiedon on tultava näkyväksi viisaan ihmisen elämässä — ovat varsin hyvin linjassa Montaignen ajattelun kanssa. Lisäksi yhtäläinen näkemys on siitä, että nöyryys, itsetuntemus, kokemus ja toisten ymmärtäminen ovat osa viisaan ihmisen elämää. Vaikka Montaignen Esseitä on kirjoitettu viisisataa vuotta sitten, voidaan todeta, että Montaignen ajatukset viisauden opettamisesta ja viisaaksi kasvamisesta ovat varsin relevantteja vieläkin. Viisaus ja viisaat sanat eivät vanhene samalla tavalla kuin tieto saattaa vanhentua.