JultikaUniversity of Oulu repository

Tiivistelmä

Tutkielmassani käsittelen Suomen sisällissodan ensimmäisen merkittävän taistelun, 2.–3.2.1918 tapahtuneen Oulun valtauksen muistoa vuosien 1919 ja 1938 välillä. Tutkin aihetta taistelun muistoa ja siihen liittynyttä muistokulttuuria oululaisissa porvarillisissa ja sosialistisissa sanoma- ja aikakauslehdissä käsitelleiden, taistelun tärkeimpien muistopäivien aikana julkaistujen lehtijuttujen kautta. Olen myös selvittänyt juttujen lukumäärän. Tarkasteltaviksi vuosipäiviksi valitsin taistelun yksivuotis-, kymmenvuotis- ja kaksikymmenvuotismuistopäivät. Tutkin myös, miten taisteluun liittynyt muistokulttuuri muuttui tarkasteluvälin aikana.

Tutkimusmetodeina olen käyttänyt laadullista sisällönanalyysiä lehtijuttujen sisältöä tarkastellessani. Olen myös hyödyntänyt vertailevaa tutkimustapaa selvittääkseni lehtien välisten erojen ja yhtäläisyyksien sekä ajallisen muutoksen selvittämiseksi. Lehtijuttujen määriä tutkiessani olen käyttänyt kvantitatiivista metodia.

Oululaisten lehtien näkemykset Oulun valtauksesta vaihtelivat suuresti, jopa sodan voittaneen valkoisen puolen äänenkannattajien välillä. Erityisesti maalaisliiton äänenkannattaja, sanomalehti Liitto erottui läpi tarkasteluvälin esiintymällä sovittelevasti entisiä punaisia kohtaan edustaen puolueensa politiikkaa kansallisen eheytymisen puolesta. Myös edistyspuolueen sanomalehti Kalevan sivuilta oli huomattavissa sovittelevia kirjoituksia, vaikka vielä 1919 lehti demonisoi Oulun punaisia rajustikin. Tarkastelemistani lehdistä jyrkästi sisällissodan ”valkoisen totuuden” puolella seisoivat kokoomuksen ja vuodesta 1934 eteenpäin myös Isänmaallisen Kansanliikkeen lehti Kaiku ja Oulun suojeluskuntapiirin aikakauslehti Pohjan Mies. Näissä lehdissä tuomittiin jyrkästi kansallinen eheytyminen, sillä niiden mukaan se johtaisi vapaussodan muiston unohtamiseen.

Lähdeaineistosta käy kuitenkin ilmi, että vaikka kaupungin porvarilehdistö oli jakautunut suhtautumisessa kansalliseen eheytymiseen, se pysyi yhtenäisenä sen suhteen, että Oulun valtauksessa oli kyse vapaussodasta, jossa Suomi vapautettiin venäläisten vallasta. Porvarilehdistö uutisoi ja kirjoitti yhtenäisellä, ylistävällä tavalla Oulussa järjestetyistä valtauksen muistojuhlallisuuksista, johon kuuluivat esimerkiksi sankarivainajien muistaminen, erilaiset veteraani-iltamat ja juhlapuheet kaupungin vapauttaneiden eteläpohjalaisten kunniaksi pystytetyllä patsaalla. Olen myös tutkielmassani huomioinut Oulun valtauksen valkoiseen muistokulttuuriin sisältyneen Etelä-Suomessa kaatuneiden oululaisten ja pohjoispohjalaisten muistamisen. Tämä mielestäni kertoo oululaisten tietynlaisesta häpeästä siitä, ettei Oulun suojeluskunta kyennyt itse vapauttamaan kaupunkiaan, vaan sen toteutti etelästä junalla tullut eteläpohjalaisten suojeluskuntalaisten joukko. Muistuttamalla etelässä kaatuneista pohjoissuomalaisista pyrittiin mielestäni osoittamaan Oulun maksaneen kaupungin vapauttamisesta muodostuneen henkisen velkansa.

Vielä vuonna 1919 punainen näkemys Oulun valtauksesta ei päässyt lehdistössä esille, sillä työväestön lehtipaino oli taistelun jäljiltä edelleen takavarikossa. Vuonna 1928 punaisten ääntä edusti Pohjan Voima ja vuonna 1938 Pohjolan Työ. Taistelun punaiseen osapuoleen samaistuva sosialistilehdistö erottui Valkoista Suomea edustavien lehtien kannasta tuomiten jyrkästi näkemyksen siitä, että sisällissota olisi ollut vapaussota. Myös maininnat Oulun punavankileirin kauhuista haastoivat valkoisten vapaussotatulkintaa ja heidän sankaruuttaan ylistäviä juhlallisuuksia. Sosialistilehdistössä uutisoitiin myös taistelussa kaatuneiden punaisten haudoilla ja Koskelankylän työväentalolla järjestettävistä tilaisuuksista, eli Oulun valtauksen punaisesta muistokulttuurista.

Merkittävin muutos Oulun valtauksen muistokulttuurissa tapahtui porvarilehdistön suhtautumisessa entisiin punaisiin. Vuonna 1919 jokainen porvarilehti painotti punaisten vastuuta taisteluiden puhkeamiseen ja heidän tekemiä tuhotöitä, mutta vuonna 1928 ja eritoten vuonna 1938 vastuu taisteluiden puhkeamisesta sysättiin venäläisten tai punakaartin ”äärimmäisen aineksen” syyksi. Rivipunaiset pyrittiin etenkin Liiton ja Kalevan sivuilla vapauttamaan vastuusta aseelliseen yhteenottoon valkoisten ja punaisten välillä. Varovasti myönnettiin syitä kapinaan löytyneen myös porvaripuolelta.