JultikaUniversity of Oulu repository

Tiivistelmä

Pro gradu -tutkielmassani käsittelen kirjallisuusanalyyttisen menetelmien avulla ruumiillisuuden ja luonnon suhdetta Tove Janssonin tuotannossa. Tutkimuskysymykseni on, miten Tove Jansson kuvaa myöhäisessä tuotannossaan meri- ja saariluontoa ruumiillisina kokemuksina. Kohdeaineistoni varhaisin teksti on vuonna 1961 ilmestynyt Janssonin essee ”Ön”. Lisäksi tutkin romaania Sommarboken (1972), romaanin Rent spel (1989) saarielämää käsittelevää kuutta lukua, muistiinpanoista koostuvaa teosta Anteckningar från en ö (1996) sekä novelleja ”Sjörövarrom” (1987) ja ”Måsarna” (1991).

Tutkimukseni keskeisiä käsitteitä ovat meri ja saaristo kirjallisuuden miljöinä ja aiheina sekä ruumiillisuus. Ruumiillisuuden tarkastelun teoriakehyksenä käytän ranskalaisen filosofi Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiaa, joka pohjaa saksalaisen filosofi Edmund Husserlin fenomenologiseen tietoteoriaan. Käytän jossain määrin myös sukupuolentutkimuksen teorioita ja metodeja hahmotellessani ruumiillisuutta sekä siihen läheisesti liittyviä seksuaalisuuden ja sukupuolen käsitteitä ja niiden rakentumista. Käsittelen kohdeaineistoani kirjallisuusanalyyttisilla teorioilla ja menetelmillä ja yhdistän analyysiin ja tulkintaan fenomenologiasta ammentavan, sukupuolentutkimuksen käsitteillä hahmotellun ruumiillisuuden. Lähestymistapani saa posthumanistisia ja jopa ekokriittisiä sävyjä tarkastellessani ihmisruumista suhteessa ympäröivään luontoon.

Keskeinen tutkimustulokseni on Janssonin kuvaaman ruumiillisen luontosuhteen hahmottaminen kaksitahoisena: toisaalta aktiivisena, ympärilleen dynaamista tilaa luovana toimintana ja toisaalta edellistä passiivisempana sulautumisena ympäröivään tilaan. Ensimmäisellä tarkoitan luonnossa työskentelyä, puuhastelua ja leikkimistä sekä näiden toimien kautta tapahtuvaa luonnon muokkaamista. Aktiivinen, ruumiillinen toiminta tekee luonnon tutuksi ja luovaksi toiminnan kentäksi, jonka muokkaaminen on mahdollista, vaikkakin paikoin vaikeaa. Toisella ruumiillisen tilan osa-alueella, sulautumisella ympäröivään tilaan, tarkoitan henkilöhahmojen kykyä antautua ja sulautua yhteen luonnon kanssa. Jansson kuvaa yhteyden muodostamista luontoa inhimillistämällä ja toisaalta ihmistä ei-inhimillistäen mutta myös hyvin konkreettiseksi prosessiksi, jossa sulautumisen tilaa tuotetaan ruumiillisella kosketuksella luontoon. Sulautumista voi ilmentää myös liikkuminen luonnon sisällä, esimerkiksi metsässä tai tiheikössä. Janssonin hahmojen ja luonnon liikekielen yhteys näyttäytyy sananvalintojen kautta: hahmojen ruumiillinen liike voi vertautua luontoelementtien liikkeeseen ja toisaalta luontoelementtien liikkeen kuvaus saa paikoin antropomorfistisia ja personifikaation piirteitä. Ihminen ja luonto kietoutuvat yhteen myös ruumiillisen havaitsemismaailman kautta, jota määrittää Maurice Merleau-Pontyn mukaan havaitsemisen epätäsmällisyys. Janssonin hahmojen luontokokemus on sekä epätäsmällisen moninaista että myös moniaistillinen kokonaisuus.

Tulkintani mukaan Jansson ruumiillista luontosuhdetta käsitellessään purkaa kulttuuri-luontovastakkainasettelua, kuvaa ruumiin rajallisuuden kokemuksia sekä henkilöhahmojen ja luonnon asemanvaihdoksia. Näillä keinoin Jansson häivyttää inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden ja toimintojen rajapintoja ja samalla subjekti–objekti-dikotomiaa havaitsijan ja havaittavan, kokijan ja koettavan väliltä. Rajapintojen häilymisen ja subjekti- ja objektipositioiden uudelleenasemoinnin kautta tulkitsen Janssonin ilmaisevan maailmankatsomustaan, irrottautumista dikotomioista ja polariteeteista kaikin tavoin, ovat sitten kyseessä vapauden ja riippuvuuden tai esimerkiksi sukupuolibinäärin kysymykset. Tasapaino löytynee ääripäiden välimaastosta.

Havainnoistani ja tuloksistani vedän lankoja kohti posthumanistista keskustelua ihmisen ja ympäröivän luonnon välisestä suhteesta, ja ekokriisin jylläämässä maailmassa nämä kysymykset ovatkin äärimmäisen ajankohtaisia. Janssonin kuvaama ruumiin ja luonnon vuorovaikutus muotoutuu eri elementtien luontevaksi yhteistoiminnaksi ja yhteensulautumiseksi, jolloin esimerkiksi ihminen, toislajinen eläin, ympäröivä luonto ja kulttuuri voidaan hahmottaa yhtä merkityksellisinä osina elämän vivahteikkaassa verkostossa.